Kävin vuoden 2000 syksyllä Intiassa kuuden viikon lomalla. Olin vain viikkoa aikaisemmin lukenut Suomessa Enfieldeistä ja päätin heti vuokrata Intiasta pyörän. Matkan aikana rakastuin tuohon kuninkaalliseen ja nyt olen ostanut 30-luvulla tehdyn Enfieldin, joka olisi tarkoitus kunnostaa ajokuntoon. Juttu on kirjoitettu alunperin Enfieldeistä ja moottoripyöristä tietämättömille, joten lukija yrittäköön kestää lapsukset... Laskeuduttuani lempilentoyhtiöni Aeroflotin koneella Delhin kansainväliselle kentälle jouduin heti toteamaan intialaisten halukkuuden erottaa kaikki "löysä" raha omistajistaan. En ollut ensimmäistä kertaa ulkomailla, mutta taksikuljetuksen pyörittäjien, kuskien ja kantajien uskomaton taito käyttää hyväkseen hiljaisen ja hyväuskoisen suomalaisen kyvyttömyyttä sanoa "ei" teki minuun vaikutuksen. Myöhemmin jouduin toteamaan, ettei tällä kyvyllä oltu siunattu vain taksi-ihmisiä. Maksettuani normaaliin taksitaksaan verrattuna kolminkertaisen summan (tätähän en vielä siinä vaiheessa tiennyt) ja asiaan kuuluvat "baksheet" eli rahalahjukset tai tipit pääsin New Delhin rautatieasemalle. Olin viikkoa aikaisemmin lainannut Oulun yliopiston kirjastosta Lonely Planetin Intia-aiheisen, kahdeksankymmentä luvulla painetun matkaoppaan ja siinä olevasta kartasta päätellyt, että rautatieaseman edestä alkavan pääbasaarin varrelta löytäisin varmasti pikkuruiselle kuuden tonnin budjetilleni sopivan yösijan. Taksi- ja riksakuskit huutelivat parin askeleen välein "Riksha?" tai "Taxi?" sekä "Why not?" ja "Where are you going?" kävellessäni sadan metrin päässä alkavaa pääbasaaria kohti. Maa oli roskien ja lehmänlannan peitossa, ihmisvilinä ja ruuhka melkoinen ja ilma pakokaasuista niin paksua, että siinä olisi pysynyt lusikka pystyssä. Talot olivat kahdesta muutamaan kerrokseen korkeita röttelöitä.
 Avuliaita hotellin tarjoajia ilmestyi joka paikasta. Kärsittyäni mielestäni liikaa taksimatkassa päätin tällä kertaa kilpailuttaa heitä vähän ja tutustua ensin hintatasoon. Torjuttuani muutaman hotellin eräs mies (Radju nimeltään) tarjosi 150 rupialla eli 20 markalla huonetta ja päätin, että se kelpaisi minulle. Paikan nimi oli Paradise, mutta paratiisi oli siitä kaukana, kuten hetken kuluttua huomasin. Myöhemmin opin, että minun olisi kannattanut etsiä hotelli itse, koska välittäjät ottavat aina provisiota ja olisin todennäköisesti löytänyt paremman tasoisen paikan. Olin viikkoa sitten lainaamastani matkaoppaasta lukenut tarinan, kuinka eräät matkalaiset olivat ostaneet Intiasta moottoripyörät ja ajelleet niillä neljä kuukautta Intiaa ristiin rastiin. Ajatus oli minusta hieno ja vaikka minulla ei ollut korttiakaan (mutta olin oppaasta lukenut, että auton ajokortti riittää Intiassa) enkä ollut eläissäni istunut moottoripyörän selässä, olin päättänyt tutkia mahdollisuutta harjoittaa tällaista matkustustapaa. Kävellessämme Radjun kanssa paratiisia kohti kysäisin häneltä, että onko mahdollista ostaa tai vuokrata moottoripyörä. Tottahan toki ja kun olin saanut varattua hotellihuoneeni ja vienyt sinne tavarani, minua odotti ulkona Radju ja hänen kaverinsa Vindra, joka oli riksan ylpeä omistaja. Sovin heidän kanssaan, että he veisivät minut moottoripyörätorille ja esittelisivät kaupunkia viidellä sadalla rupialla (70:llä markalla). Olin erityisesti kiinnostunut Enfield Bulletista, koska se tuntui olevan SE pyörä Intiassa. Moottoripyörätori oli selvästikin motoristin taivas. Katu oli täynnä moottoripyöräkauppoja sekä vuokraamoita ja liikkeiden edustat olivat pullollaan pyöriä. Petyin hieman kun kuulin, että moottoripyörää ei enää voinutkaan ostaa 6000 rupialla, kuten kahdeksankymmentälukulaisessa matkaoppaassani oli luvattu. Inflaatio oli ilmeisesti iskenyt myös Intiaan. Kovan kyselyn ja tinkaamisen jälkeen päätin vuokrata 350 kuutioisen pyörän herra Mukeshilta, Mukesh Motorsista. Vuokrahinta oli 7000 rupiaa ja vuokra-aika 40 päivää eli melkein lomani loppuun asti. Lisäksi annoin lentolippuni takuudeksi. Herra Mukesh lupasi laittaa pyörän kuntoon toiveitteni mukaan ja tuoda sen illalla hotellilleni. Lopun päivää ajelin Radjun ja Vindran kanssa riksalla ympäri kaupunkia ja kävin läpi kaikki pakolliset turistikohteet kuten pari hindutemppeliä, Mahatma Gandhi -museon, Red Fortin, India Gaten jne. Näin Mahatma Gandhin maallisen omaisuuden, ne pyöreät rillit ja kaikki. Näin myös käärmeen lumoajia ja apinan tanssittajia ja paljon myyntimiehiä ja -lapsia sekä runsaasti kerjäläisiä. Radju ja Vindra kertoivat, että jos haluaisin huumeita, niin heiltä kyllä löytyisi ja jos naiskauneutta kaipaisin niin Radju voisi tuoda siskonsa ja Vindra tyttärensä tai vaimonsa. Naisen asema Intiassa on aika huono. Kerjäläiset tuottivat myös aluksi päänvaivaa. Säälin ryysyisiä lapsia ja raajarikkoja tosissani, mutta heitä oli yksinkertaisesti liikaa, jotta olisin voinut auttaa kaikkia. Jos kerjäläiselle antoi rovon, niin heti oli viisi muuta ympärillä vaatimassa lisää. Herra Mukesh toi Enfieldin illalla pari tuntia myöhässä (pelkäsin jo, että olin menettänyt etumaksuni ja lentolippuni). Hinta olikin nyt noussut 500 rupialla (jonkun ns. provisiomaksun takia), mutta kun nostin metakan, Mukesh laski hinnan takaisin 7000 rupiaan. Aloin oppia, miten Intiassa puhutaan. Sitten he näyttivät minulle pyörän. Olin kovin kokematon moottoripyörien kanssa, mutta sen verran panin merkille, että siinä oli valkoinen tankki ja ruskea penkki. Olin toki "pikkuisena" kokeillut kaverin mopoa, jossa oli jalkavaihteet (itselläni oli mopo, jossa oli automaattivaihteet), joten jokseenkin tuttua vaihteiden käyttö oli. Se vain, että Enfieldissä jarru ja vaihteet olivat "väärin päin" eli vaihteet oikealla ja jarru vasemmalla. Ja vaihteiden järjestyskin oli päinvastoin kuin normaalisti: ensimmäinen ylös ja toinen, kolmas ja neljäs alas. Mutta se ei ollut mitään. Se mihin en ollut tottunut oli pyörän paino. Kokeilin Enfieldiä heti kun Mr. Mukesh oli lähtenyt ja minulla oli hankaluuksia pitää se pystyssä. Jos pyörä pääsi keikahtamaan liikaa, se uhkasi kaatua, koska minulla ei ollut voimia tasapainottaa sitä. Olin varmasti aikamoinen näky kun harjoittelin Radjun kanssa ajamista pääbasaarin ihmispuurossa. Olin päättänyt lähteä Delhistä aikaisin seuraavana aamuna, koska en halunnut viettää enää yhtään päivää kaupungin tunkkaisessa kuumuudessa. Illalla pyöriskelin kuumassa hotellihuoneessani likaisten lakanoiden päällä ja ajattelin, että "huomenna on hyvä päivä kuolla" - Enfield mielessäni. Aamulla Vindra oli uskollisesti odottamassa hotellini edustalla, ja vaati lisää rahaa, koska "olin maksanut hänelle liian vähän". Annoin hänelle 30 rupiaa, jotta pääsisin hänestä eroon. Sidoin reppuni ja rinkkani Enfieldin matkatavaratelineisiin ja lähdin matkaan. Pyörällä ajo sujui yllättävän hyvin, mutta olin silti todella varovainen. En ollut lähtenyt tarpeeksi aikaisin, sillä ruuhkat olivat jo alkaneet ja minulta kesti pari tuntia päästä Delhistä ulos. Olin päättänyt suunnata Himalajaa kohti, sillä en uskonut kaipaavani tasangon läkähdyttävää kuumuutta enää ollenkaan. Delhistä päästyäni matka sujui aika mukavaa vauhtia moottoritietä pitkin, vaikka ajoinkin erittäin varovaisesti. Mitään sunnuntaiajelua se ei silti ollut. Intialainen moottoritie nimittäin eroaa länsimaisesta eräissä suhteissa. Tietä käyttivät henkilö-, kuorma- ja linja-autojen sekä moottoripyörien lisäksi mopedit, skootterit, hevos-, aasi- ja härkävankkurit, riksat, pyöräilijät sekä jalankulkijat satunnaisista lehmistä ja lammaslaumoista puhumattakaan. Lisäksi minulla oli vielä hieman totuttelemista vasemman puoleiseen liikenteeseen ja liikennekulttuuriin muutenkin. Kaistamerkintöjä ei toteltu, jos niitä oli, ja yleisenä periaatteena tuntui olevan se, että kaikkein hitaimmin kulkevat ajoneuvot kulkivat vasemmalla ja sitä enemmän oikealla, mitä nopeampaa vehkeellä pääsi, kunnes tien oikeassa laidassa suharoivat nykyaikaiset henkilöautot. Usein toinen tienkäyttäjä osui nopeammin kulkevan eteen ja silloin takaa tuleva käytti torvea varsin ahkerasti. Torvea käytettiin myös silloin, kun lähdettiin ohittamaan, tervehdittiin toista kanssakulkijaa, kun käännyttiin tai yleisen ketutuksen vuoksi, riippuen tilanteesta. Kun ohitettiin, varsinkin kuorma-autot ja bussit lähtivät ohittamaan, vaikka vastaan oli tulossa liikennettä. Suuret autot siirtyivät röyhkeästi vastaan tulevalle kaistalle ja antoivat pienempien autojen väistää pientareelle. Välillä alkoi olla ahdasta, kun kaksikaistaisella tiellä kulki neljä autoa rinnakkain. Vilkun käyttö oli myös vaihtelevaa. Toiset vilkuttivat oikealle, kun antoivat toisen ohittaa tai sitten normaalisti kääntyessään. Yleensä vilkkua ei käytetty ollenkaan. Minulla ei edes ollut vilkkuja ja yleensä näytinkin kädellä mihin suuntaan halusin mennä ja/ tai tööttäsin. Enfield-paran nopeusmittarikaan ei toiminut. Läheltä piti -tilanteita tuli eteen koko ajan, jatkuvalla syötöllä. Pysähdyin vain tankkaamaan tai nappaamaan jotain juotavaa ja kerran ostamaan uutta kypärää, kun se, jonka Mukesh minulle antoi, lipsui koko ajan silmille eikä siinä ollut suojapleksiä. Iltapäivällä saavutin Himalajan ensimmäiset "nyppylät". Auringon paahtama keltainen maisema alkoi jäädä taakse ja korkeuden kasvaessa ja ilman viiletessä vihreä väri alkoi hallita. Maisemat olivat kauniita ja tiet mutkaisia. Tien varsilla istuskeli apinoita. Illan pimetessä jouduin hernerokkasumuun vai olisiko niitä pitänyt sanoa jo pilviksi, en tiedä, ja lisäksi alkoi sataa. Pääsin väsyneenä ja märkänä matkani pääksi asettamaani Simlaan kello yhdeksän aikaan illalla. Pyöräni sammui sillä hetkellä, kun pääsin perille ja eräs mies tarjosi maksullista parkkipaikkaa alhaalta junaradan viereltä. Liu'uttelin pyöräni alas parkkipaikalle ja miehen ojentaessaan kätensä baksheeita varten, kättelin sitä. Olisi kannattanut maksaa, ajattelin myöhemmin, kun hain pyöräni parkkipaikalta ja havaitsin kumin puhjenneen. Oiva matkaopukseni kertoi minulle, että Simlan, entisen brittien rinneaseman, jonne aristokraatit pakenivat kesällä tasangon kuumuutta, halvin majoitus löytyisi paikalliselta NMKY:ltä. Kyselin tieni NMKY:lle ja varasin sieltä huoneen. Huone maksoi jälleen 150 rupiaa per yö, mutta tasoltaan se oli aivan toista maata Delhin Paradiseen verrattuna. Paikka oli varsin brittiläisen oloinen (olihan se heidän raken(nut)tamansa) ja siellä oli kokolattiamatto ja jopa pieni takka nurkassa. Kylpyhuone oli yhteinen, mutta sehän ei väsynyttä ja likaista matkalaista haitannut. Lisäksi aamiainen kuului hintaan. Nukahdin onnellisena. Vietin kauniissa ja ennen kaikkea puhtaassa Simlassa pari päivää. Simlan ostoskatu The Mall on suojelukohde englantilaisen arkkitehtuurinsa takia. Ensi kertaa saapuessani The Mallille näky oli totta puhuen outo. Talot olivat englantilaisia, kaikkialla oli englantilaisen puhdasta ja sattui vielä olemaan kova sumu, kuten Englannissa usein, mutta ihmiset ja heidän vaatteensa olivat intialaisia ja kauppojen mainostauluissa oli intialaista tekstiä. Katoilla juoksevat ja mainostauluissa riekkuvat apinatkaan eivät näyttäneet erityisen brittiläisiltä. Ihan toinen maailma.
 Toinen mainitsemisen arvoinen paikka on apinajumala Hanumanin temppeli. Itse temppeli ei ole kovin erikoinen, sillä se on aika uusi rakennus (itse asiassa rakennuksia on kaksi, mutta toinen oli käydessäni kiinni) mutta paikka, jolla se on ja joka puolella juoksentelevat apinalaumat olivat näkemisen arvoiset. Kiipesin koko läkähdyttävän nousun temppelille jalan ja perillä huomasin, että paikalle olisi päässyt autollakin (tai moottoripyörällä). Temppeli on vuoren huipulla kauniin ja vanhan kuusimetsän kätkössä. Sisällä temppelissä oli vihainen vanha mies, joka olisi ilmeisesti halunnut minun antavan hänelle almuja, mutta teeskentelin, etten ymmärtänyt, sillä olin sillä hetkellä kyllästynyt ilmaisen rahan jakelemiseen. Sen verran protokollaa osasin kuitenkin noudattaa, että riisuin kenkäni temppeliin mennessäni. Apinat olivat kyllä vekkuleita. Otin kahdesta apinasta kuvan istuessani heidän kanssaan samalla penkillä. Isompi apina meinasi hyökätä kimppuuni, kun sen tein, mutta toinen, vauva-apina, alkoi härnätä minua vuoronperään nykimällä minua paidasta ja sitten peräytymällä kiireesti.
 Hengähdettyäni Simlassa päätin seuraavaksi ajaa pohjoisemmaksi Manaliin. Matkaoppaani mukaan sinne oli vain vajaa kolmesataa kilometriä, joten ajattelin pystyväni taittamaan matkan päivässä. Mutta kun hain Enfieldin aamulla parkkipaikalta, se oli hankala saada käynnistymään. En huomannut tyhjää takarengasta vaan ajoin rampin parkkipaikalta ylös tyhjällä renkaalla ja vasta ylhäällä huomasin, että rengas oli puhjennut. Enfield myös sammui eikä enää käynnistynyt. Työnsin pyörän korjaamoon (se oli kuin olisin työntänyt traktoria) ja siellä huomattiin, että ajaessani rampin ylös venttiili oli irronnut sisäkumista, joten koko sisäkumi piti vaihtaa. Samoin akku piti ladata uudelleen ennen kuin pääsin jatkamaan matkaa. Lisäksi korjaajat näyttivät minulle, että vaihdelaatikossa oli reikä ja kaikki vaihdeöljyt olivat valuneet pois. Olin kohdellut siihen mennessä pyörää (lähes) silkkihansikkain, joten olin melko varma, että reikä oli ollut siinä jo saadessani pyörän. Otin sen vuoksi riskin enkä korjauttanut vaihdelaatikkoa, vaan ajattelin, että jos laatikko kestää vuokra-ajan loppuun asti, annan Mukeshin itse korjata pyöränsä. Korjauksiin meni 170 rupiaa ja matkan lähtö viivästyi kello kahteen.
 Huomasin jo tunnin kuluttua, että vaikka olin pitänyt teitä mutkaisina ja vaarallisina tullessani Simlaan, ne olivat loppujen lopuksi aika hyviä. Tie muuttui nyt koko elämänsä pohjanmaalla asuneelle suomalaiselle painajaiseksi. Asfaltti oli välillä kulunut vain metrin levyiseksi kaistaleeksi ja toisella puolella saattoi olla lähes pystysuora puolen kilometrin pudotus ja toisella puolella kohota jyrkkä kallioseinämä. Tien aidoitus oli olematonta. Pitkiä matkoja aitoja ei ollut ollenkaan ja sitten kun niitä oli, ne olivat parin metrin kiviaidan pätkiä siellä täällä. Sokkomutkien takaa hurjaa vauhtia vastaan ajavat bussit eivät auttaneet asiaa ollenkaan. Yleensä bussit eivät huomioineet minua ollenkaan, vaan antoivat minun väistää. Olin jo Simlaan ajaessani huomannut, että Intiassa moottoripyöriä pidetään kevyenä liikenteenä. Suurimman osan matkasta pudotus oli vasemmalla puolellani ja kun bussit ajoivat kapealla tiellä vastaan, jouduin väistämään pudotuksen puolelle. Olin vielä epävarma ajaja ja pelkäsin ajavani rotkoon. Pelko yltyi kauhuksi ja muutamalla kerralla väistin raa'asti tien oikeaan laitaan ja annoin toisten ohittaa rotkon puolelta. Otin illan pimetessä kyytiini liftarin ja hän kertoi, että minun olisi mahdotonta ehtiä Manaliin sinä iltana. Matkaa oli vielä kolmesataa kilometriä, kuulemma, vaikka olin ajanut jo nelisen tuntia ja matkaoppaani oli väittänyt, että Simlasta Manaliin on tuo kolmesataa kilometriä! Olin ilmeisesti ajanut jotain pidempää reittiä. Ilta pimeni ja liftarilleni kävi selväksi, että olin tottumaton ajaja ja ensi kertaa Himalajalla. Häntäkin alkoi pelottaa, huomasin. Kun mutkan takaa yhtäkkiä syöksyi linja-auto, olin ajaa rotkoon, mutta juuri sillä kohdalla sattui olemaan parin metrin pituinen kiviaita, joka pysäytti matkamme. Silloin liftariltanikin pääsi ulvahdus. Sen jälkeen hän alkoi varoittaa vastaantulevista autoista ja pyysi minua pysäyttämään pyörän tien viereen ennen kuin ohitukset tapahtuivat. Hän olikin oivallinen vahti. Itse en nimittäin huomannut vastaan tulevia autoja kovinkaan helposti, sillä pyörän valot olivat jotenkin oudon himmeät ja minulla oli täysi työ keskittyä tähystämään tietä. Tein liftarini kanssa sinunkaupat ja hän alkoi, kysellä, voisinko ottaa hänet mukaan Suomeen, kun lähtisin takaisin ja että voisinko maksaa hänen matkansa. Lupasin, että voisin etsiä hänelle tietoa mahdollisuudesta työskennellä Euroopassa, mutta etten voisi ottaa häntä mukaan enkä antaa hänelle rahaa ja varoitin, että elämä Euroopassa ei ole niin hienoa kuin hän luulee, varsinkaan ulkomaalaiselle ja kouluttamattomalle. Hän tyytyi siihen, mutta onneksi hän unohti antaa osoitteensa, kun myöhemmin erosimme. Into päästä Eurooppaan tuntui olevan intialaisten keskuudessa kova, sillä minulta kysyi myöhemmin pari muutakin intialaista, voisinko auttaa heitä pääsemään Suomeen. Ymmärtäähän sen. Keskivertoduunarin tulot Euroopassa ovat noin kolmekymmentä kertaa suuremmat kuin Intiassa. Enfield sammui muutaman kerran ja huomasin, että sitä oli yhä vaikeampi käynnistää. Se väsyikin lopullisesti, kun pääsimme erääseen pikkukylään jossakin Jumalan selän takana. Hetkessä ympärilläni kuhisi suuri joukko ihmisiä, paikalla tuntui olevan koko kylän väki. Otin kypäräni päästä, aloin puhdistaa silmälasejani ja huomasin, että minulla oli vielä aurinkolasit päässä. Ilmankos en nähnyt ajaessani mitään.
 Tiesin vian olevan akussa ja kyselin, voiko sen ladata jossain. Liftarini lupasi ottaa asiasta selvää ja kohta ilmestyikin muutama ihminen pakettiauton kanssa, jotka käskivät jättää pyörän siihen ja tulla akku mukanani mukaan. Epäilin kovasti jättää Enfieldiä yksin, mutta kun kaikki vakuuttivat, ettei kukaan vie mitään ja eräs nuorimies lupasi jäädä vartioimaan sitä, niin lähdin vastahakoisesti miesten mukaan. Huristellessamme pimeätä kylätietä pitkin punaisten ledien vilkkuessa auton kojelaudalla olevan monikätisen jumalankuvan ympärillä ja radion soittaessa intialaista musiikkia en voinut muuta kuin ihmetellä taas kerran, mihin tilanteisiin sitä joutuukaan. Pysäytimme pienen nyrkkipajan kohdalle ja eräs miehistä vaihtoi akun nesteet ja laittoi sen lataukseen. Sitten ajoimme takaisin kylän keskustaan, jonne jätimme Enfieldin. Saapuessamme sain suorastaan shokin, kun huomasin, että pyörä oli vielä paikallaan eikä mitään oltu viety. Aloin yhtäkkiä arvostaa kovasti tämän kylän väkeä. Söin viereisessä ravintolassa iltapalaa, dalia (vihannesmötöskää) ja riisiä sekä chapatia (rieskan tapaista leipää) ja join lopuksi chaita (intialaista teetä, joka on maitoon valmistettua ja jossa on paljon sokeria). Liftarini maksoi. Sitten työnsimme Enfieldin liftarini ja pyörää vartioimaan jääneen pojan kanssa pajalle. Matkalla teimme sinunkaupat pojan kanssa, hänen nimensä oli Arvind. Hän halusi välttämättä näyttää minulle seuraavana päivänä pari temppeliä, vaikka olin hieman haluton. Hän sanoi, että hän voisi näyttää temppelit aamulla ja voisin jatkaa puolenpäivän maissa Manaliin. Pajalla akku laitettiin paikalleen ja Arvind lähti viemään minua läheiseen majataloon. Hän oli ehkä vieläkin huonompi ajaja kuin minä ajaen jatkuvasti liian pienellä vaihteella ja sammuttaen pyörän tuon tuosta. Matkalla Arvind kertoi, että tienoolla on tiikereitä ja Aasian leijonia ja että joskus ne tulevat tielle. Tämä tieto teki matkastani jännittävämmän, varsinkin kun pysähtelimme koko ajan pyörän sammuessa. Majatalossa kukaan ei tullut avaamaan, vaikka huudatimme torvea ja moottoria etupihalla monta minuuttia. Kävimme kysymässä viereisestä hotellista vielä yösijaa, mutta se olisi maksanut kaksisataa rupiaa. Eihän se ollut paljon, mutta Arvind oli luvannut, että voisin tulla heille yöksi, jos kohtuuhintaista majapaikkaa ei löydy ja olin kiinnostunut näkemään, millaista on intialaisessa kodissa. Arvind näytti tosiaan huolehtivan siitä, etten joutuisi maksamaan missään liikaa. Ajoimme siis Arvindin kotiin. Se oli savilattiainen puinen rakennus. Yhdessä huoneessa oli puuhella ja muissa kahdessa kovat makuulavetit. Sisäkatto puuttui ja ulos näki katon raoista ja pienestä ikkunasta. Otin makuusijan yhdeltä lavetilta ja nukahdin pian. Aamulla kukon laulun aikaan (kirjaimellisesti) jouduin herättyäni ensi kertaa kosketuksiin itämaisen WC:n kanssa. Olinhan minä niitä ennenkin nähnyt, mutten ollut vielä käyttänyt. Niissä kyykitään reiän yläpuolella ja pyyhkiminen tapahtuu veden kanssa vasemmalla kädellä (oikealla syödään). Jälkeenpäin pestään kädet saippualla. Huomasin, että se on oikeastaan aika hygieeninen tapa. Takapuoli ainakin tulee puhtaammaksi kuin paperilla pyyhkiessä. Kun yritimme käynnistää Enfieldiä, totesimme akun taas tyhjäksi. Akun nesteiden vaihto ei ollut auttanut ollenkaan. Latasimme akun taas samalla nyrkkipajalla kuin edellisenä iltana ja ajoimme Arvindin kanssa kymmenen kilometrin päähän hieman isompaan kylään, jossa temppelit olivat. Kävimme ensin kauniisti puuleikkauksilla koristellussa temppelissä. Lapsilauma kerääntyi ympärillemme, kun karautimme kovaäänisellä Enfieldillä temppelin kupeeseen. Rakennuksen ulkokuori oli aika uusi, mutta pappi sanoi, että keskellä näkyvät puuosat olivat viisituhatta vuotta vanhoja. Uskoo ken tahtoo. Olivat ne puuosat kuitenkin sen näköiset, että ne olivat varmaan useamman sadan vuoden ikäisiä.
 Kävimme seuraavaksi tutustumassa paikalliseen lukioon ja collegeen. Tapasin lukiossa fysiikan opettajan ja join teetä hänen kanssaan sekä kävin hieman keskusteluja fysiikasta. Opettaja tarjosi minulle tilaisuutta pitää luennon, mutta kieltäydyin kohteliaasti, kokemuksen puutteeseen vedoten. Tutustuin myös muutamiin Arvindin kavereihin.
|
Intia 2000 -Survival
Trip