Intia 2000 -Survival Trip

Sitten kävimme toisessa temppelissä ja tämä olikin todella tunnelmallinen ja vanha puinen pyhättö. Sisälle mennessä piti ottaa kengät pois, luonnollisesti, pestä jalat ja kilauttaa ovella olevia kelloja. Rakennuksen keskiosaan sijoitetut patsaat olivat paksun mustan mönjän peitossa ja puu vanhuudestaan ja savusta mustunutta. Reunoja kiersi koroke, jolla sai istua. Keskellä kivikuopassa paloi iso pölli. Pappi tarjosi kurkkua syötäväksi. Arvind kysyi, että: "Do you want to get married?" En tiedä oliko se hänen huonoa englannin kieltään vai onko minulla nyt Intiassa aviomies. Joka tapauksessa menimme patsaan eteen ja pappi rukoili ja antoi meille suitsuketta ja pani sen palamaan. Sitten hän otti vettä ja roiskutti sitä päällemme ja antoi meidän juoda sitä. Hän antoi meille myös kukan terälehtiä, jotka panimme talteen ja maalasi otsaamme keltaiset juovat. Arvind kysyi minulta, että mitä tunnen nyt. Sanoin, että tunnen oloni levolliseksi. Arvind sanoi, että se on Jumalan voima. Keskustelimme enemmänkin Arvindin kanssa uskonnosta myöhemmin ja huomasin, että hän oli todella uskonnollinen, kuten useimmat sillä alueella, sain huomata. Temppelistä lähtiessäni sain vielä tuhkaa keskellä palaneesta nuotiosta. Sitä on tarkoitus laittaa otsaan ja kurkun alapuolelle, kun stressi iskee.

Temppelin ulkopuolelle päästyämme Enfield ei taaskaan käynnistynyt. Aloin menettää toivoani. Olin epäillyt huonoa laturia tai huonoa akkua, sillä virta tuntui häipyvän etenkin illalla valojen kanssa ajettaessa. Mutta nyt oli kirkas päivä eikä valoja oltu käytetty ja silti akku tyhjentyi. Ei auttanut kuin lähteä kävelemään korjaamolle päin ja jättää Enfield vartioitavaksi baarin eteen.

Siitä lähtien kun olin tullut kylään kaikki kynnelle kykenevät olivat halunneet kätellä minua ja puhua kanssani. Nyt meidät pysäytti kaksi hyvin pukeutunutta miestä, jotka halusivat tarjota juotavaa. Menimme erään baarin takahuoneeseen ja saimme kokispullot käteemme. Miesporukka oli varsin hilpeää. Ne kaksi hyvinpukeutunutta sanoivat olevansa lakimiehiä ja tarjosivat mahdollisuutta käyttää bordellia. Sanoin, ettei kiinnostanut. Toinen miehistä lupasi viedä minut ja akun moottoripyörällään korjaamolle.

Korjaamo oli kiinni, mutta löysimme toisen paikan, jossa akun saattoi ladata. Akun lataantuessa joimme chaita ja juttelimme. Mies hankki minulle myös majapaikan kylältä. Akun lataannuttua haimme Enfieldin ja ajoimme sen korjaamolle, joka oli nyt auki. Siellä aloimme tutkimaan pyörää ja löysimme irrallaan olevan johdonpään, joka iski välillä runkoon aiheuttaen oikosulun. Kiitos, Herra Mukesh, kiitin mielessäni. Annoit minulle todellakin viimeistellyn pyörän. Teipattuamme johdon vietin jonkin aikaa hengailemalla niiden kahden lakimiehen ja Arvindin kanssa sekä huristelemalla kylän raitteja ylös alas erinäisillä moottoriajoneuvoilla skootterista henkilöautoon.

Sitten Arvind vei minut sivummalle ja sanoi, että minun olisi parasta olla yötä hänen kaverinsa luona, sillä hän uskoi, että toisen lakimiehen minulle hankkima yösija ei olisi välttämättä turvallinen. Kysyin, että mikä vika erään baarin yläpuolelta hankitussa huoneessa oli ja Arvind vastasi nähneensä joitakin muslimeja lähettyvillä. Minusta perustelu tuntui huteralta, mutta halusin mieluummin kieltämättä olla mieluummin yötä yksityiskodissa kuin hotellihuoneessa, ihan kokemuksen vuoksi. Yökysymyksestä kehkeentyi jonkinlainen keskustelu lakimiehien, Arvindin ja minun välilläni, sillä miehet epäilivät, etten luota heihin. Asia sovittiin kuitenkin ja menin Arvindin kaverin luo.

Tämä talo oli hieman "hienompi" kuin Arvindin oma koti lautalattioineen ja maalattuine seinineen, esimerkiksi. Ja siellä oli jopa televisio. Kylään tuli muitakin Arvindin kavereita ja meillä oli erittäin hauska ilta. Meillä tuli puhetta tytöistä ja Arvind kavereineen innostuivat siinä määrin, että eräs heistä huudahti, että minulle pitää huomenna saada nainen. Kuittasin kommentin naurahduksella, enkä arvannut heidän olevan tosissaan ennen kuin he seuraavana päivänä yrittivät järjestää minulle prostituoitua (joka muuten oli vanha kuin metusalemi ja olisi maksanut peräti 7 markkaa). Tästä tapahtumasta kehkeytyi varsin kiusallinen juttu ja osa ihmisistä, joita olin oppinut tuntemaan tuntui loukkaantuvan minuun kovasti, kun kieltäydyin. Se puolestaan sai minut tuntemaan lähtökuumetta Manaliin. Seuraavana päivänä jätinkin sitten Arvindille hyvästit ja kiitin häntä hyvästä huolenpidosta ja kaikesta huolimatta hauskoista ja unohtumattomista hetkistä, joita hän oli minulle järjestänyt. Olemme jatkaneet yhteydenpitoa kirjeenvaihdolla.

Ajaessani Manaliin kiisin vuoristoteitä pitkin mielipuolista vauhtia. Olin oppinut jo hallitsemaan pyörää melko hyvin ja valitettavasti apinoinut intialaista liikennekäyttäytymistä. En enää myöskään pelännyt ajaa vuoristoteitä pitkin, sillä olin jo hieman tottunut olemaan välittämättä korkeudesta ja keskittymään edessä vilisevään tiehen. Loppumatka Manaliin kulki jylhää jokilaaksoa pitkin ja siellä minua kyllä huimasi välillä korkeuden ja alhaalla virtaavan veden takia.

Manali oli varsinainen hotellien täyttämä turistimekka. Olin hieman väsynyt saapuessani, ja annoin erään hotellin tarjoajan viekotella minut ottamaan huone sadalla rupialla. Ei olisi kannattanut, sillä seuraavan yön jaoin huoneeni rotan kanssa. Se jyrsi reppuuni ja paitaani isoja reikiä. En uskaltanut ottaa sitä itse kiinni, sillä olen kuullut, että rotat voivat hypätä jopa metrin korkeuteen ja olla todella vihaisia. Pari kissaa tappeli yöllä käytävällä ja kävin etsimässä niitä huoneeseeni, mutten löytänyt. Olipahan jännittävä yö.

Aamulla etsin heti ensimmäiseksi uuden hotellin ja kirjoittauduin ulos edellisestä. Hotellin työntekijä väitti nyt, että sata rupiaa, jotka olin edellisenä päivänä maksanut olivat vain etumaksua ja että minun pitäisi maksaa vielä viisikymmentä rupiaa. Haukuin hänet pystyyn, mutta maksoin silti. Mutta kun hän alkoi vielä vaatimaan veroa, näin jo punaista ja aloin lyödä nyrkkiä tiskiin. Se säästi minut enemmältä kynimiseltä. Uusi hotellini maksoi saman verran, mutta oli kuitenkin täysin länsimaalaista tasoa. Aloin oppia nyt tarkastamaan sängyn aluset, kaapit ja vessat tarkasti ennen huoneen ottamista.

Manalissa oli tiibettiläisten pakolaismunkkien buddhalainen luostari ja tein ensimmäisen vierailuni sinne. Paljon hauskempi "uskonnollinen" kohde oli kuitenkin lyhyen kävelymatkan Vashistin kylässä oleva hindulainen temppeli, jossa oli kuumia lähteitä. Siellä kylpeminen oli ilmaista, mikä tietysti oli minulle mieleen. Siis kylpeminen oli ilmaista. Temppelissä oli maksullinen kenkien säilytys, johon ei kuitenkaan tarvinnut kenkiä välttämättä jättää. Käydessäni ensimmäistä kertaa, en tiennyt tätä ja maksoin säilytyksestä. Lisäksi oma lukunsa olivat sadhut eli pyhät miehet, jotka olivat varsin taitavia kerjääjiä.

Kävin kylpemässä kahdesti sen parin päivän aikana, jotka Manalissa vietin. Ensimmäisellä kerralla tapasin amerikkalaisen, joka oli ollut Intiassa neljä kuukautta ja ryhtynyt sadhuksi. Hän palvoi hindujumalia niin antaumuksella, etten ollut vielä kenenkään nähnyt sellaista tekevän. Tullessani kylvystä nuo temppelin nurkassa lorvailevat sadhut kutsuivat minut luokseen. Menin ja istuuduin heidän likaiseen ja kärpäsparvia vilisevään nurkkaukseensa. He tarjosivat kuumaa maitoa ja minä otin mukillisen. He ketjupolttivat marihuanaa ja hashista. Huumeet eivät tulleet vastaani ensimmäistä kertaa. Jo Delhissähän minulle tarjottiin niitä useampaankin otteeseen. Mutta ensimmäistä kertaa näin niitä käytettävän. Matkaopukseni kertoi minulle, että marihuanaa kasvaa Manalissa villinä joka paikassa, joten siellä siellä on helppo aloittaa, jos niin tahtoo. Poliisi ei puutu sadhujen poltteluun, sillä nämä ilmiselvästi "tarvitsevat" sitä.

Olin taas sillä päällä, etten osannut sanoa "ei" ja menetin tähtitieteelliset sata rupiaa, kun sadhut alkoivat kerjäämään. Lisäksi yksi sadhuista, likainen seppofräntti, ehdotteli minulle seksiä. Pyhiä miehiä, juu. Mietin, että varmaankin osa sadhuista nykypäivänä on ryhtynyt tähän ammattiinsa sen takia, että se on helppoa elämää. Voi maleksia temppelin nurkissa, kerjätä ihmisiltä elantonsa ja vetää päänsä täyteen huumeita. Kaikki eivät varmaan sellaisia ole, mutta noista sadhuista minulle jäi sellainen kuva. Kävin kylpemässä vielä seuraavanakin päivänä, sillä ensimmäisenä päivänä kärsimäni tappiot olivat mielestäni toisenkin kylvyn arvoiset. Mutta pysyttelin tällä kertaa sadhuista ja kenkien säilytyksestä kaukana.

Seuraavaksi ajoin Dharamsalaan tai oikeammin McLeod Ganjiin, joka on kymmenen kilometrin päässä ja kilometrin ylempänä kuin Dharamsala. Se on myöskin entinen brittien rinneasema, nykyisin tiibetin pakolaisten keskus, heidän pakolaishallituksensa sijaintipaikka ja länsimaisten matkailijoiden suosima kohde. Siellä on myös Dalai Laman koti. Useimmat matkailijat osallistuivat McLeod Ganjin lukuisiin jooga-, meditointi-, thai-hieronta-, kasvisruoanlaitto, buddhalaisuus-, tiibettiläisyys- jne. kursseihin. Kursseja oli joka lähtöön. Katukuvasta näki, että paikka oli varsinainen vaihtoehtokulttuurin hippimekka. Itse en osallistunut kursseille, mutta vaihdoin kuitenkin vaatteeni hipihtäviin kuteisiin.

satuin heti osumaan oivalliseen majapaikkaan, Ekant Lodgeen. Se on pieni englantilaisten Ianin ja Jonin pitämä kodikas majatalo. Tutustuin heti ensimmäisenä iltana paikan kokkiin, intialaiseen Bimsuniin, korona-pelin merkeissä. Hän kutsui minua "veljekseen". Osa muista vieraista tuli myös tutuksi. Pidin McLeod Ganjin ilmapiiristä muutenkin. Se oli paljon rauhallisempi kuin muualla, suurelta osin varmaan väestön tiibettiläisen koostumuksen ansiosta. Tiibettiläiset olivat rauhallisia, he eivä yrittäneet myydä mitään väkisin tai huijata. Täälläkin oli kuitenkin kerjäläisiä, jotka esittelivät sormettomia käsiään ja jalantynkiään sekä huusivat "Sire! Sire!" ohi mennessä, joten kadulla ei saanut kävellä aivan rauhassa. Olin muuten huomannut asenteeni kerjäläisiin koventuneen huomattavasti, enää eivät kerjäläiset juuri säälittäneet.

Kävin läpi tietysti pakolliset nähtävyydet, kuten tiibettiläisen munkkiluostarin, Dalai Laman asunnon ja englantilaisten vanhan kirkon. Varsinainen nähtävyys oli kuitenkin luonto. Täällä näkyi jo lumihuippuja. Hotellista oli komeat näköalat laaksoon ja vuorille. Näin usein korppikotkia ja tavallisia kotkia sekä haukkoja lentelemässä hotellin vieressä nousevissa ilmavirtauksissa ja pari kertaa haukkojen jopa leikkivän ilmassa leijailevalla paperin suikaleella. Eläimiä oli runsaasti ja niitä oli hauska tarkkailla hotellin terassilta ja katolta. Yöllä katto oli oivallinen paikka tähtien katseluun.

Kävimme israelilaisen Allonin kanssa patikkaretkellä vuoristossa. Suunnitelmanamme oli käydä Triundissa, joka oli kymmenen kilometrin päässä ja vähän yli kilometrin korkeammalla (2800 metrissä) kuin McLeod Ganj. Allon joutui kääntymään takaisin puolivälissä, sillä hänellä oli mahatauti. Triundiin kulkeva tie huononi tasaisesti, kunnes se oli enää metrin levyinen polku tai kivisiä "portaita". Ainoa "kulkuneuvo" joka pystyi kiipeämään polkua pitkin olivat muulit, joiden jätöksiä näkyi siellä täällä. Polku oli taas asteen tai pari korkeammalla ja kapeampi kuin mihin olin tottunut ja korkeanpaikan kammo iski jälleen. Mutta totuin korkeuteen jonkin ajan kuluttua ja huomasin, että täälläkin päti sama mikä muillakin vuoristoteillä. Piti vain keskittyä edessä olevaan polkuun ja seuraavaan askeleeseen. Pudotuksia ei saanut vilkuilla edes sivusilmällä, sillä silloin alkoi huimaamaan katseen kiinnepisteen puutteen vuoksi ja oli vaarassa kompastua, koska ei keskittynyt tarpeeksi askeleisiin. Jos maisemia halusi ihailla, piti pysähtyä. Nousun viimeinen pätkä oli jyrkin ja lepäämään piti pysähtyä vähintään viidenkymmenen metrin välein.

Polun varrella oli välillä havu- ja lehtipuita ja välillä se kulki paljaassa maastossa, kallioon hakatussa syvennyksessä. Matkalla oli pari pysähdyspaikkaa, joista sai ostaa nestettä tai pientä purtavaa. Perillä Triundissa oli jopa pieni majatalo, joka olikin paikan ainoa pysyvä rakennus vanhoja hylättyjä paimentolaisasumuksia lukuun ottamatta. Ihmettelin, miten tällaiseen paikkaan oli haluttu pystytettää mitään tällaista, sillä kaikki rakennustarvikkeet oli täytynyt tuoda muuleilla. Työn oli täytynyt olla valtava.

Saavuin Triundiin noususta uuvahtaneena juuri ajoissa saadakseni pari kuvaa kaukana alla näkyvästä McLeod Ganjista, ennen kuin pilvet peittivät koko alueen. Patikoijia olin tavannut jo matkalla ja täälläkin heitä näkyi muutamia. Ruoho paikalla oli lyhyttä ja pehmeää, melkein kuin golf-kentällä. Siitä pitivät huolen arvatenkin lampaat, lehmät ja muulit, joita näkyi siellä täällä. Maisemia ei paljon voinut tiirailla pilvien takia, joten lähdin pian takaisin McLeod Ganjiin. Paluumatkalla satoi vettä sekä rakeita ja läheltä pilvistä kuului ukkosen jylinää. Pitelin sadetta kallion syvennyksessä, mutta kastuin silti hieman. Olin melko väsynyt saavuttuani McLeodiin. Ei se matka niinkään, mutta se nousu.

Eräänä iltana lähdin Allonin, parin sveitsiläisen tytön ja pojan, Ekant Lodgen kokin apulaisen ja hotellissa joogakurssia pitävän gurun kanssa vähän matkan päässä Bhagsun kylässä asuvan baban syntymäpäiville. Tyyppi asui kiven alla. Baba on sadhun tapainen pyhä mies, mutta pyhempi ja yleensä erakko. Suora käännös baballe olisi "pyhä henki". Ennen oli ihmisiä, jotka kulkivat vuosia jalan Intiaa ristiin rastiin babalta baballe, syrjäisiin paikkoihin, vuorien huipuille. Baba antoi heille tehtäviä, esim. "Mene seuraavaksi sen ja sen baban luokse."

Tämä meidän babamme ei ollut yhtä pyhä kuin entiset virkaveljensä, ainakaan joogagurun mielestä. Baba oli ennen pyhän hengen uraansa bailannut kyseisen gurun kanssa talvisin Goalla. Hän ketjupoltti huumeita ja eikä pessyt itseään. Hänellä oli useita rakastajia, myös ulkomaalaisia naisia. Hän kerjäsi suuria summia rahaa sepittämällä tarinoita. Hän oli mm. muutama kuukausi aiemmin saanut satatuhatta rupiaa väittämällä, että hänen kätensä oli kipeä ja hän tarvitsi rahaa leikkaukseen. Saatuaan rahat hän oli ostanut kymmenen kiloa lihaa, laatikoittain viiniä, marihuanaa ja hashista ja pitänyt juhlia, kunnes kaikki rahat oli törsätty.

Oltuani lähes viikon McLeod Ganjissa aloin taas kaivata tien päälle. Päätin matkustaa Goalle ja viettää loppulomani siellä. Ajoin kahdessa päivässä takaisin Delhiin, majoituin taas pääbasaarille ja tutustuin uskomattoman monimutkaiseen rautatielipun varausjärjestelmään. Loppujen lopuksi sain varatuksi lipun rautatieaseman turistitoimistosta. Sitä ennen minua oli tietysti johtaneet harhaan lipunvälittäjät, jotka yrittivät saada minua ostamaan lippuni yksityisiltä yrittäjiltä ja maksamaan kolminkertaisia hintoja. Kävin kysymässä Nizamuddinin asemalta, miten saisin pyöräni junaan ja minun käskettiin tulla vähintään paria tuntia aikaisemmin ja tyhjentää tankki. Seuraavana päivänä saavuin asemalle ajoissa, möin bensani jalkapuolelle riksakuskille ja työnsin pyöräni matkatavarahuoneeseen. Minulle oli jo lippua ostaessani sanottu, että pyörän mukaan ottaminen ei maksa yhtikäs mitään, mutta jouduin silti maksamaan viisikymmentä rupiaa nimilapusta pyörääni. Sitten minulle sanottiin, että: "Kaikki on nyt valmista, voit mennä."

Jätin pyöräni matkatavarahuoneeseen ja nousin junaan, kun se tuli. Samassa osastossa kanssani istui pari sveitsiläistä poikaa, jotka olivat olleen Kashmirissa vähän aiemmin. Olisin itsekin halunnut käydä siellä, mutta olin ajatellut, että se olisi ollut liian riskialtista, koska siellä oli rauhatonta. Pommeja räjähteli tuon tuosta ja ihmisiä kuoli joka päivä. Sveitsiläiset olivat kyllä vakaasti sitä mieltä, että siellä oli ehdottoman turvallista, koska armeijaa näkyi joka puolella ja ulkomaalaisia vartioitiin erityisen tarkasti. En silti katunut päätöstäni olla menemättä Kashmiriin, sillä vaikka riski olisi kuinka pieni tahansa, se on silti aina olemassa, sanoivat sveitsiläiset mitä tahansa. Sitä paitsi olin jo koetellut onneani aivan tarpeeksi. Toisaalta olisin voinut mennä Kashmirin itäosaan, joka todella oli turvallinen, mutta talvi oli jo tulossa ja sinne kulkeva, yli viidentuhannen metrin korkeudessa mateleva tie oli sulkemisuhan partaalla. Ja lentäminen olisi maksanut maltaita.

Minua kummastutti junan elämä. Jokaisella pysäkillä junaan tuli teen, pienten purtavien ja kaikenlaisen muistorihkaman myyjiä. Lisäksi vaunuissa kulki kerjäläisiä ja transvestiitteja. Ja se, mikä minua ihmetytti eniten, oli se, että transvestiitit, jotka tulivat puhumaan kovalla äänellä osastoihin, saivat melkein aina rahaa, kun taas köyhät kerjäläiset eivät. En tiedä oliko koko transvestiittijuttu jokin iso vitsi, antoivatko ihmiset rahaa päästäkseen heistä eroon vai onko heillä jokin suurempikin merkitys intialaisessa kulttuurissa. Myös junan jätehuolto oli järjestetty omituisella tavalla. Kaikki roskat, muoviset juomapullot, ruokailuvälineet alumiinirasioineen heitettiin ikkunasta radan varteen. Radanvarret olivat tosiaankin sen näköiset, että miljardi ihmistä oli heittänyt sinne jätteensä. Lattian lakaisi silloin tällöin muutama asemalta junaan noussut "ei ehkä niin varakas" intialainen. Heille minä yleensä annoin rahaa, sillä he tekivät hyödyllistä työtä, joka teki matkasta paljon siedettävämmän.

Lähes parin vuorokauden junassa istumisen jälkeen saavuimme Goalle, Madgaon asemalle. Heti junasta nousemisen jälkeen menin hakemaan Enfieldiä tavaravaunusta, mutta se ei ollut siellä. Sitä ei ollut koko junassa. Olisihan se pitänyt arvata, ajattelin. Tein alokasmaisen virheen, kun en ollut henkilökohtaisesti tarkastanut, että pyörä vietäisiin junaan. Painelin suoraa päätä matkatavarahuoneeseen ja vaadin saada tietää missä pyöräni on. He pyysivät matkatavarakuittia. Mitä kuittia? Ei minulle oltu annettu sellaista. Ei ollut käynyt mielessänikään pyytää sellaista. Matkatavarahuoneessa sanottiin, että siinä tapauksessa he eivät voisi auttaa minua. Esitin heille kaikki kirjalliset dokumentit, joita minulla oli pyörästä, ja pyysin heitä soittamaan Nizamuddinin asemalle ja kysymään onko pyörä siellä. Se ei kuulemma ollut mahdollista. Heillä ei kuulemma ollut "laitteita" soittaa kaukopuheluja. Ei edes Nizamuddinin puhelinnumeroa, vaikka asema oli koko Intian junaliikenteen solmukohtia. Selvästikään he eivät edes halunneet auttaa. Päinvastoin, he syyttivät tapahtuneesta minua. Intian rautatielaitos ei ollut syyllinen. He sanoivat, että jos kuittia ei ole, pyörä on voitu vaikka varastaa. Aloin lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia heitä tekemään jotakin. Minut heitettiin matkatavarahuoneesta ulos.

Seuraavaksi menin juna-aseman poliisin luokse, koska aloin pelätä, että pyörä oli todellakin varastettu. Poliisiasema oli vain yksi alle kymmenen neliön huone ja siellä oli viisi poliisia, pöytä ja sänky. Vanha päällikkö sanoi: "Tämä on poliisiasema. Tiedätkö mitä se merkitsee?" "Tottakai tiedän, ääliö", ajattelin. "Kyllä", vastasin. "Minä autan sinua. Olen ystäväsi. Minä hankin sinulle pyöräsi takaisin", päällikkö jatkoi. Viiden minuutin koheltamisen ja söhläyksen jälkeen he saivat eteeni kynää ja paperia, jotta voisin kirjoittaa raportin, jonka päällikkö minulle saneli. Seuraavaksi he sanoivat, että raportti pitäisi seuraavana aamuna viedä Vascoon pääpoliisiasemalle ja että minun pitäisi tulla mukaan. Vietin yöni rautatieaseman odotushuoneen lattialla, koska oli liian myöhäistä etsiä hotellia ja aamulla olisi aikainen lähtö.

Aamulla menin taas asemapoliisin huoneeseen ja huomasin, että poliisit olivat pidättäneet yöllä kaksi miestä, jotka nyt kyykkivät nurkassa käsiraudoissaan. Poliisit laittoivat toisen heistä siivoamaan huoneen. Sitten he alkoivat kuulustelemaan heitä. Yksi poliiseista löi ja potki toista miehistä. Istuin juuri poliisin takana ja hän osui kantapäällään minuunkin ottaessaan vauhtia potkulleen. Vanha päällikkö sanoi, että menisimme Vascoon junalla ja pian hän pyysikin minua seuraamaan.

Ensin hän vei minut matkatavarahuoneeseen, ja käski minun selittää tilanne heille. Sanoin, että olin jo selittänyt heille kaiken. Silti minun piti selittää kaikki samat jutut kuin edellisiltanakin toistamiseen. Päällikkö häipyi nyt omille teilleen ja käski minun odottaa häntä matkatavarahuoneen edessä. Vascon juna tuli. Huomasin päällikön vähän matkan päässä laiturilla ja lähdin kävelemään häntä kohti. Hän ei tehnyt elettäkään tullakseen minua kohti ja juna ehti lähteä, ennen kuin kerkesin hänen luokseen. Kysyin päälliköltä, että eikö meidän pitänyt mennä tuolla junalla Vascoon. "Odota, odota", päällikkö toisteli. Sitten hän kysyi minulta, haluaisinko aamupalaa. "En. Minusta meidän pitäisi mennä nyt Vascoon tekemään se ilmoitus." Päällikkö ei lannistunut: "Ettekö kuitenkin nyt haluaisi syödä aamupalaa?" "En. Minulla ei ole nälkä. Eikö meidän pitänyt mennä sinne Vascoon?", vastasin. "Mutta eikö nyt olisi parempi syödä aamupalaa?", päällikkö jatkoi. "No, hyvä on. Syödään sitten sitä aamupalaa", sanoin kyllästyneenä. Päällikkö jätti kenkänsä lankattavaksi ja menimme sitten ruokakojulle syömään. Syödessämme päällikön luo tuli mies, joka alkoi puhumaan hänen kanssaan kielellä, jota en ymmärtänyt. Yhtäkkiä vanha ja kiltin oloinen päällikkö raivostui silmittömästi ja alkoi tönimään miestä sekä huutamaan tälle. Päällikkö otti bambusauvan, jota poliisit kantoivat mukanaan, uhkasi lyödä miestä ja ajoi tämän tiehensä. En enää ihmetellyt mitään ja jatkoin syömistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavaksi päällikkö haki kenkänsä kiillottajalta, osti purukumia joltain kojulta ja sitten menimme takaisin poliisiasemalle. Joskus elämä saa surrealistisia piirteitä ja tuo oli sellainen hetki. Lähdimme Vascoon, sen sijaan teimme pienen kävelyretken asemalaiturilla. Olin varma, että päällikkö oli täysin seniili. Minua alkoi yhtäkkiä väsyttää tämä kaikki. Intia, Goa, rautatiet, poliisi... kaikki. En saisi pyörääni ikinä takaisin.

Poliisit sanoivat, että menisimmekin Margaon poliisiasemalle, joka olisi lyhyen matkan päässä. Ihmettelin, että miksemme heti menneet sinne. Asemalle lähti päällikön ja minun lisäkseni myös kaksi muuta poliisia ja yöllä pidätetyt miehet. Otimme kaksi riksaa, joista toisesta seniili päällikkö karhusi minulta maksun seuraavana päivänä. Joissakin asioissa päällikön muisti näytti vielä pelaavan. Ajoimme asemalle päällikön toistellessa "Minä autan sinua. Olen sinun ystäväsi. Jumala on suuri. Meidän on luotettava häneen. Autan sinua saamaan pyöräsi takaisin."-litaniaansa. Margaon poliisiaseman päällikkö pyysi minua odottamaan muutaman päivän ja tulemaan sen jälkeen takaisin, jos pyörästä ei kuuluisi mitään. Saattoihan olla, että Enfield oli laitettu johonkin toiseen junaan ja että se tulisi asemalle myöhemmin. Hän pyysi minua myös soittamaan pyörän vuokraajalle. Niin olin aikonutkin, sillä olin huomannut, että poliiseista ei ollut mitään apua.

Pääsivu

Tietoa

Kerho

Tapahtumat

Arkisto

Kuvat

Tarinat

Ilmoitukset