Intia 2000 -Survival Trip

Menin siis takaisin juna-asemalle hakemaan matkatavaroitani ja soittamaan. Kysyin ensin Delhin numerotiedustelusta Nizamuddinin numeron ja yritin soittaa sinne, mutta viiden minuutin malliin "Haloo! Haluaisin puhua sen ja sen kanssa... Onko siellä ketään? Haloo... Kuka siellä nyt on?" sujuneen ja sata rupiaa maksaneen puhelun jälkeen luovutin ja soitin Mukeshille. Kerroin Mukeshille tilanteen ja pyysin häntä käymään asemalla ja tiedustelemaan pyörän tilannetta.

Halusin lopultakin pois asemalta ja menin bussilla Colvaan. Tapasin bussissa englantilaisen Andrew'n, joka tiesi mukavan hotellin puolen kilometrin päässä rannasta. Otin todella kohtuuhintaisen huoneen (100 rupiaa/yö) tästä erittäin kauniista hotellista aivan Andrew'n huoneen vierestä ja puolen tunnin kuluttua olimmekin jo rannalla. Ranta oli melkein autio, koska turistikausi ei ollut vielä alkanut. Siellä oli vain muutamia intialaisia, variksia ja koiria. Valkoista hiekkaa riitti silmänkantamattomiin ja vesi oli lämmintä kuin vasta lypsetty maito. Pystyin unohtamaan Enfieldin hetkeksi.

Iltapäivällä soitin taas Mukeshille ja tämä kertoi lähettäneensä työntekijänsä Nizamuddinille, mutta silloin matkatavarahuoneessa ei ollut ollut ketään. Minun piti soittaa taas seuraavana päivänä, kun Mukesh itse olisi käynyt asemalla. Silloin soittaessani, Mukesh kertoi, että suuri festivaali oli tulossa ja että hän ei ollut kerennyt käydä asemalla. Kävin myös Madgaon asemalla katsomassa olisiko Enfield mahdollisesti tullut sinne.

Kului viisi päivää, eikä Mukesh ollut vieläkään saanut selville, oliko Enfield Nizamuddinilla. Kävin Margaon poliisiasemalla, mutta tällä kertaa siellä ei ollutkaan päällikkö paikalla ja rivipoliisit eivät enää olleetkaan halukkaita auttamaan minua. He sanoivat, että jos olin viimeksi nähnyt pyörän Delhissä, niin se oli kadonnut siellä, joten asia oli Delhin poliisin vastuulla, ei heidän. Minun pitäisi kuulemma matkustaa Delhiin. Kysyin, että eikö se olisi kohtuutonta ja että eivätkö poliisit voisi ottaa katoamisilmoitukseni vastaan täällä ja lähettää sen Delhiin. He myönsivät, että se olisi kyllä mahdollista, mutta että he eivät kuitenkaan voisi tehdä mitään. Sanoin, että aseman päällikkö itse oli pyytänyt minua käymään uudestaan ja he pyysivät minua odottamaan häntä.

Kun olin väitellyt poliisien kanssa puoli tuntia ja odottanut päällikköä toiset puoli tuntia, soitin Mukeshille Delhiin ja sain tietää, että hän oli viimein saanut selville Enfieldin olevan Delhissä ja ettei sitä millään saisi Goalle. Olin tehnyt virheen siinä, kun en ollut ottanut kuittia. Mutta toisaalta, minullehan sanottiin silloin asemalla, kun olin viemässä pyörää, että: "Kaikki on nyt valmista, voit mennä" ja ensi kertaa Intiassa junalla matkustaneena en ollut edes arvannut pyytää kuittia. Tietysti sen olisi pitänyt olla itsestään selvää.

Minun siis täytyi matkustaa takaisin kahdentuhannen kilometrin päähän Delhiin. Poliisista ei ollut ollut minkäänlaista apua, päinvastoin. Olisin päässyt helpommalla, jos olisin alusta pitäen hoitanut asian itse. Opin nyt sen, ettei kannattanut joutua pulaan Intiassa. Oiva matkaopukseni oli jo varoittanut minua Goan poliisista. He kuulemma "istuttavat" pahaa-aavistamattomiin turisteihin huumeita ja vaativat sitten baksheeita. Jos ei maksa, niin joutuu vankilaan. Joka puolella moottoripyöriä tarjoavat vuokramiehet varoittivat minua myös siitä, että jos turistilla ei ollut ajokorttia, niin poliisit pysäyttelivät heitä kaupungeissa ja vaativat niin ikään baksheeita.

Seuraavana päivänä jätin hyvästit mahataudista kärsivälle Andrew'lle ja kävin kysymässä juna-asemalta lippua. Vapaita paikkoja ei olisi kuulemma kymmeneen päivään. Ostin sen sijaan bussilipun Bombayhin toivoen, että sieltä saisi helpommin jatkoyhteyksiä.

Nukkuessani seuraavana yönä linja-autossa minut tuli herättämään joku mies ja alkoi puhumaan unenpöpperöiselle minulle tuntemattomalla kielellä. Vierustoverini tulkkasi, että hän pyysi sataa rupiaa ja että hän maksaisi sen takaisin myöhemmin. Luulin miestä bussin henkilökunnaksi ja että hän tarvitsi rahaa tietulliin tai johonkin ja annoin rahan. Mies häipyi sen siliän tien ja käytävän toisella puolella ollut mies huomautti minulle siitä. Tunsin itseni idiootiksi. "No, tämä on Intia", kuittasin asian miehelle käytävän toisella puolella ja jatkoin uniani.

Jonkin ajan kuluttua minut taas herätettiin ja minulle ojennettiin setelini takaisin. Vierustoverini ja mies toiselta puolen käytävää olivat hankkineet sen. Varas oli yhytetty seuraavalta pysähdyspaikalta ja hyväntekijäni olivat kovistelleet tätä. Vierustoverini oli kuulemma nolostunut, kun oli tavallaan "auttanut" varasta tulkkaamalla tätä. Hänkin oli luullut tätä bussin henkilökunnaksi. Joskus Intia siis näytti hyvätkin puolensa ja tämä tilanne korjasi itse itsensä, plus miinus nolla.

Bombayssa sain junalipun Delhiin ja kävin mm. akvaariossa, joka oli kurjin eläimille tehty rakennelma, jonka olin ikinä nähnyt. Jotkin eläimet olivat selvästi kuolleita. Sanokaa minun sanoneen, mutta ravut eivät huvikseen makaa pohjalla ylösalaisin. Vesikilpikonnien omistajana minua säälittivät myös punakorvakilpikonnien ympäristö ja eräs iso merikilpikonna, joka oli sullottu aivan liian pieneen akvaarioon. Se tuskin pystyi kääntymään. Se vain ui tylsistyneenä lasia vasten.

Junassa tapasin erään kanadalaisen, jonka kanssa pelasimme shakkia. Hän oli ärsyttävän hyvä siinä. En voittanut kertaakaan. Kerran yksi transvestiiteista tuli huutamaan samassa osastossa olevalle intialaiselle ja uhkasi näyttää hänelle kikkelinsä, jos tämä ei antaisi rahaa. Intialainen oli kovasti nolostunut. Minä nostin hameen helmaa ja kurkkasin hameen alle, mikä herätti suurta huvittuneisuutta koko osastossa. Hameen alla oli vain uimahousut, muuten.

Tulimme Delhiin vuorokauden junamatkan jälkeen, majoituin jälleen pääbasaarille ja seuraavana aamuna hain Enfieldin Nizamuddinilta. Se ei sujunut aivan ongelmitta, vaan kesti noin kolme tuntia erilaisista viivytyksistä johtuen. Minulla oli enää vain puolitoista viikkoa lomaa jäljellä ja halusin viimein hieman rauhoittua. Olin päättänyt mennä takaisin McLeod Ganjiin, sillä siellä minulla oli ollut hauskaa ja rauhallista viime kerrallakin.

Pääsin lähtemään Delhistä vasta noin kahden aikaan iltäpäivällä ja lähdin ajamaan tuttua pohjoiseen menevää moottoritietä pitkin Delhistä ulos navigoituani. Siellä sattui lomani täpärin läheltä piti -tilanne. Lähdin ohittamaan kuorma-autoa vasemmalta, mikä on periaatteessa kiellettyä, mutta kaikkihan sitä tekivät ja minä olin matkinut intialaista ajotyyliä. Kuorma-auto päättikin vaihtaa kaistaa juuri, kun olin sen rinnalla ja pääsin sen alta juuri ja juuri karkuun. Auto osui Enfieldin matkatavaratelineeseen, repi rinkkani ja makuualustani rikki ja vahingoitti Goalta ostamaani marmorista elefanttia. Itse jouduin ajamaan 70 km/h ulos asfaltilta juuri renkaan levyiseen sadevesiuraan tienvarsipusikon hutkiessa minua. Pysähdyin hetkeksi tarkastelemaan vahinkoja ja jatkoin sitten matkaani.

Illalla jouduin taas käyttämään ajovaloja ja akku kului loppuun. Pysäytin Enfieldini yhdeksän aikaan erään baarin kohdalle ja tapasin siellä kaksi intialaista lääkäriä, jotka tarjosivat minulle illallisen. He tarjoutuivat saattamaan minut seuraavaan kaupunkiin, sillä heidän mukaansa pimeällä ajaminen olisi liian vaarallista. Kyllähän minä sen tiesin. Jouduimme käynnistämään pyörän heidän autonsa akulla, sillä Enfieldin akku oli jo melkein tyhjä. Lähdin ajamaan edeltä, mutta ajoin muutaman kilometrin harhaan ja palatessani samaa tietä takaisin, lääkärit olivat luultavasti jo ajaneet ohi, sillä heitä ei näkynyt. Vanha Enfield väsyi lopullisesti erääseen risteykseen ja annoin sen rullata baarin pihaan. Baarin henkilökunta oli ystävällistä, vaikkeivat he puhuneetkaan englantia. Hain erään poliisin tulkiksi viereiseltä poliisiasemalta ja sain nukkua baarin katoksen alla olevalla makuulavetilla. Varusteeni saivat olla rauhassa kiinni Enfieldin matkatavaratelineissä.

Aamulla Enfield ihmeekseni käynnistyi jo toisella polkaisulla. Ilmeisesti akku oli hieman lataantunut itsekseen yön aikana. Jatkoin matkaani McLeod Ganjiin. Puolen päivän aikoihin satuin saapumaan paikalle, jossa oli juuri hetkeä aikaisemmin sattunut skootterionnettomuus. Skootteri oli lähtenyt kurvissa liukuun ja vienyt kaksi - kypärätöntä, kuten tavallista - kyydissä ollutta miestä mennessään. Toisella miehellä oli jalassaan pieni haava, muttei mikään vaarallisen näköinen. Toisella sen sijaan oli päässään ammottava aukko, josta valui verta purona. Luutakin oli varmasti murskaantunut, sillä kallo näytti olevan kuopallaan haavan ympärillä. Yritin tukkia vuotoa vessapaperilla ja muovipussilla, jotka noukin repustani. Omatkin käteni tahraantuivat vereen. Paikalle tuli pian muitakin ihmisiä, jotka pysäyttivät auton. Miehet vietiin sillä lääkäriin ja pääsin jatkamaan matkaa. Loppumatkasta minua vaivasi ripuli, joka oli alkanut jo Goalla ja Enfieldin kytkin, joka alkoi luistaa niin pahasti, että minulla oli vaikeuksia päästä ylös McLeod Ganjiin.

Ihmiset Ekant Lodgessa olivat ihmeissään, kun ilmestyin takaisin. Selitin heille seikkailuni Goalla ja otin entisen huoneeni, joka oli taas vapaana. Illalla mahatautini yltyi niin pahaksi, että aloin oksentaa. En voinut syödä kuin pari lusikallista "veljeni", kokki Bimsunin tekemästä riisiruoasta. Sain englantilaiselta Paulilta Immodiumia, joka lopetti ripulin ja oksentamisen puolessa tunnissa.

Otin rauhallisesti pari päivää ja aloin sitten harkita patikkaretkelle lähtöä. Halusin patikoida Himalajalla vähän pitemmästi kuin viime kerralla ja päätin nousta ylös Dhaula Dhar -vuorijonolle, Indhara Passiin, joka on 4350 metrin korkeudella ja noin vajaan parin kymmenen kilometrin päässä McLeod Ganjista. Ostin varusteita, kuten villasukat ja -paidan, joka haisi vieläkin vahvasti lampaalle, kaulaliinan ja kuivamuonaa (yritin muuten vastikään pestä villapuseroa täällä Suomessa ja vesi, jossa sitä huiluttelin oli todella ruskeaa). Otin hotellista huovan lisäpeitoksi, sillä minulla ei ollut kuin ohut kesämakuupussi. Telttaa olinkin raahannut mukanani jo Suomesta asti, enkä ollut päässyt käyttämään sitä vielä kertaakaan.

Ensimmäisen päivän etappi vei minut kymmenen kilometrin päähän Triundiin, jossa olin käynyt jo viime kerralla. Tällä kertaa nousu oli huomattavasti vaativampi raskaan kantamuksen takia. Onnekseni perillä oli hieno ilma, eivätkä pilvet tällä kertaa peittäneet näkyvyyttä. Maisemat olivat mahtavat. Valitettavasti luonnon rauha oli lyhytaikaista, sillä Triundissa vietti samaan aikaa leirikouluaan amerikkalaisten teinien parvi, joka piti sellaista ääntä läpi yön, että nukkumisesta ei tullut paljon mitään. Yö oli kylmä, mutta onneksi olin varustautunut kylmyyteen hyvin.

Jatkoin matkaani seuraavana aamuna kahdeksan aikaan ja jouduin jälleen astetta jylhempään maastoon, kuin mihin olin tottunut. Polku oli todella kapea ja vaarallinen ja epäilinkin jo olevani väärällä reitillä. Mutta ei, polku vei, kuten minulle oli kerrottu, viimeisen "baarin" luo ennen kuin sivistys loppui kokonaan. Baari oli tehty kivistä ja muovisesta pressusta. Baaria pitävä mies kertoi, että kaikki tavarat piti kantaa sinne käsin, muulit eivät pystyneet kulkemaan sinne asti. Nautin siellä ällöttävän pinaatista, dali-litkusta ja jauhomaisesta chapatista koostuvan aterian ja mahani alkoi taas näyttää taudin oireita. Tein tarpeeni puun juureen hieman baarista lähtöni jälkeen. Se oli ripulia. Immodium oli vain blokannut ripulin, eikä tauti ollut vielä ohi.

Tapasin matkalla pari patikoijaa, jotka neuvoivat minulle tien luolalle, jossa minun oli määrä viettää seuraava yö. Matka sinne oli todella raskas. Piti kulkea kuivan, suuria lohkareita täynnä olevan joen pohjaa ja sitten jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Rinteelläkin oli paljon kivilohkareita ja niiden kiertämiseen tai yli kiipeämiseen meni paljon energiaa. Minun täytyi loppumatkasta pysähtyä lepäämään kymmenen metrin välein. Luolaa oli vaikea löytää, sillä kadotin reitin, mutta onneksi siellä oli englantilainen patikkaseurue, joka viittoi minut perille. Perillä näköalat olivat hurjat.

Tapasin siellä matkalla Triundiin jo tapaamani englantilaisen, jonka kamera oli särkynyt sen pudottua rinnettä alas vähän Triundin jälkeen. Hän oli tullut luolalle aamulla, mutta ei enää halunnut jatkaa huipulle, sillä tunsi kuntonsa liian heikoksi. Puhuin myös toisten brittien kanssa. He olivat käyneet huipulla aamulla ja aikoivat patikoida vielä tänään takaisin Triundiin. Heillä oli oikein oppaat mukana. Toinen heistä oli opiskelija, joka piti välivuotta yliopistosta ja toimi opettajana Intiassa. Hän kertoi, että Britanniassa yliopistot oikeastaan kannustavat opiskelijoita ottamaan välivuoden, sillä sen jälkeen opiskelijoilla on enemmän elämänkokemusta. Siinäpä ajatusta Suomenkin yliopistoille. Sellaisella systeemillä opiskelijat eivät ainakaan pala loppuun niin helposti.

Muut lähtivät alas ja minä jäin luolalle. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli saksalainen patikoija ja hänen intialainen oppaansa. Vietimme loppupäivän luolalla keskustellen ja maisemia ihaillen. Onneksemme taivaalla ei ollut pilviä, jotka olisivat peittäneet näkymän. Ilma oli mielenkiintoista niin ylhäällä. Jos kättä piti aurinkoa vasten, niin toinen puoli oli palaa ja toinen puoli jäätyä. Illalla auringon laskiessa alhaalla näkyvää tasankoa ei edes nähnyt ilman kosteuden takia ja näytti kuin olisimme pilvien yläpuolella. Auringon laskettua tuli hetkessä jäätävät olosuhteet. Saksalainen ja hänen oppaansa olivat tuoneet puita ja illalla saimme ihailla tähtiä nuotion ääressä. Ne olivat paljon kirkkaammat kuin tasangolla tai Suomessa olen tottunut.

Yö oli kylmä, mutta olin varustautunut hyvin. Lähdimme aikaisin aamulla, ennen kuin aurinko nousi rinteen yli, viimeiselle 750 metrin nousulle. Jätin kaiken ylimääräisen luolalle, ottaen vain arvoesineet ja vettä mukaan. En ollut ottanut takkia mukaan, sillä ajattelin nousun olevan tarpeeksi lämmin muutenkin, mutta olisi kannattanut, sillä ilma oli erittäin kylmä (olimme varjossa) ja sormeni turtuivat.

Minun piti käyttää käsiäni kiivetessämme, mutta saksalaisen opas oli uskomaton. Hän hyppeli kiviä ylös kädet taskussa kuin kani eikä nousu näyttänyt ottavan hänen henkensä päälle ollenkaan. Lisäksi hän oli siinä mielessä varmasti hintansa väärti, että hän tiesi reitin, jota ei helposti maastosta erottanut.

Kasvillisuus koostui enää vain siellä täällä kasvavista kitukasvuisista ruohoista. Reitti oli ehdottomasti lomani jyrkin ja vaarallisin. Välillä nousimme yli seitsemänkymmenen asteen kulmassa kapeita kivisiä "portaita" pitkin ja välillä hivuttauduimme puolen metrin levyistä kielekettä pitkin kymmenien metrien pystysuorien pudotuksien yläpuolella. Olin välillä kauhusta (ja kylmästä) jäykkänä, mutta pakotin itseni jatkamaan. Nousu oli nopea, vain vähän yli kaksi tuntia.

Huipulta avautuvat näkymät olivat kuitenkin kaiken arvoiset. Sillä puolen harjannetta, josta olimme tulleet, näkyi laaja tasanko ja toisella puolella "oikea" Himalaja jylhine kuumaisemineen. Otimme kuvia ja levähdimme. Paikalla oli myös Shivalle omistettu alttari ja oppaamme suoritti jonkun rituaalin sen ääressä. Vatsani alkoi taas vaivata ja tein tarpeeni vähän matkan päähän muista. Vessani oli varmasti maailman parhaiten tuuletettu ja hienoimmilla maisemilla siunattu.

Koska vatsani alkoi vihoitella koko ajan yhä enemmän, ajattelin, että minun olisi parasta yrittää päästä McLeod Ganjiin vielä samana päivänä, joten lähdin pian alas. Saksalainen jatkoi vielä harjanteen yli aikomuksenaan palata takaisin myöhemmin, vaikka opas varoitteli häntä ja sanoi, että monet ulkomaalaiset ovat kuolleet siellä sään yllättäen huonotessa. Palasimme oppaan kanssa luolalle, jossa söimme hieman. Opas yritti kähveltää minulta pussillisen kuivattuja hedelmiä, mutta huomasin sen. Hän sanoi, että saksalainen oli harjanteen yli jatkaessaan vienyt kaikki heidän eväänsä, joten minä jätin hänelle sitten niitä kuivattuja hedelmiä ja keksipaketin. Ei hänen olisi tarvinnut yrittää varastaa mitään, pyytäminen heti alkuunsa olisi riittänyt.

Olin jo aivan uuvuksissa, kun vähän sen pressukattoisen baarin jälkeen kuljin harhaan ja tulin umpikujaan. Yhtäkkiä muutaman metrin päästä, kivisestä luolasta pisti pörröisen ja likaisen päänsä esiin mies ja huusi: "Hi!" Sydämeni hypähti melkein kurkkuun. Hän oli se irlantilainen (aivan oikein, irlantilainen) baba, josta olin kuullut juttuja Triundiin matkalla tapaamaltani englantilaiselta ja pressukattobaarin pitäjältä. Hän kutsui minut syömään ja teki meille ruokaa. Hän asui pari kertaa parin metrin levyisessä ja metrin korkuisessa luolassa, joka oli oikeastaan kivinen katos, johon hän oli rakentanut kiviseinät. Lattialla oli heiniä ja nurkassa pieni nuotio, joka savutti silmäni vetisiksi. Nurkat olivat täynnä hänen tavaroitaan.

Kyselin hänen taustojaan ja hän kertoi olleensa Intiassa kaksitoista vuotta. Hänellä ei ollut perhettä tai sukulaisia. Hänellä oli joskus ollut tyttöystävä, mutta siitä asiasta hän sanoi vain, että "jotkin naiset luulevat voivansa tehdä mitä vain" ja "ettei enää kaipaakaan tyttöjä". Puhuimme elämän tarkoituksesta ja hänen mielestään se oli se, josta tietää, että haluaa tehdä sitä lopun elämäänsä ja josta saa voimaa. Hänen elämänsä tarkoitus oli kuulemma rukoileminen. Minulle hän sanoi, että minäkin varmasti löytäisin elämäni tarkoituksen, jos jaksaisin etsiä. "Ehkä löydät jonkun tytön, jonka kanssa haluat olla lopun ikäsi", hän sanoi. Minun ajatukseeni, että jos Jumala on olemassa, sen täytyy olla jotain ja siksi sen olemassaolo pitäisi voida mitata tieteellisesti, hän sanoi, että Jumala ei sallisi sitä. Myönsin, että jos Jumala olisi kaikkivoipa, niin hän tietysti voisi sen tehdä.

Mainitsin hänelle myös niistä sadhuista, jotka tapasin Manalissa ja siitä babasta, jonka näin Bhagsussa. Hän sanoi, että vaikka he minusta vaikuttivatkin oman edun tavoittelijoilta, niin ehkä he olivat löytäneet itsensä ja elämän tarkoituksensa. "Vaikka he polttavat huumeita, niin se ei ole tärkeää. Ehkä se on heidän juttunsa. Ja jos ihmiset saavat siitä Bhagsun babasta voimaa, niin silloin ei kai ole väliä, vaikka hän ketjupolttaa tai juo viiniä tai että hänellä on rakastajattaria. Jos ihmiset saavat hänestä voimaa, niin kyllä häntä voi mielestäni kutsua babaksi." Siinä oli minulle varsinainen suvaitsevaisuuden oppitunti.

Kun lähdin baban luota, jätin hänelle hunajapurkin ja pussillisen kuivattuja hedelmiä. Hänen tapaamisensa oli yksi matkani kohokohtia. Askeleeni oli kepeä melkein koko loppumatkan. Triundissa tapasin Jonin, Ekant Lodgen pitäjän ja hänen saksalaisen tyttöystävänsä sekä koiran, joka oli seurannut heitä Bhagsusta asti. He olivat tulleet Triundiin retkelle. Yhdessä kävelimme Bhagsuun, jossa söimme pitsaa, minkä jälkeen ajoimme riksalla McLeod Ganjiin. Sain ranskalaiselta Fabricelta taas Immodiumia, joka auttoi vatsavaivoihini. Olin väsynyt.

Paria päivää myöhemmin hotellissa pidettiin irlantilaisen Tracyn ja hänen poikaystävänsä (jonka nimen olen unohtanut) häät. Ne olivat varsin erikoiset tiibettiläisine menoineen. He vihkivät ensin toisensa ja sitten antoivat tiibettiläisen laman siunata liiton. Kutsuvieraslistalla oli neljä englantilaista, kaksi ranskalaista, uusiseelantilainen, hollantilainen, kaksi amerikkalaista, kaksi intialaista ja tietysti yksi suomalainen, joten kyseessä olivat kansainväliset juhlat. Siellä laulettiin, soitettiin, syötiin, tanssittiin ja ennen kaikkea juotiin, olivathan kyseessä irlantilaisten häät. Kaikilla oli hauskaa.

Ihan viimeisinä päivinä McLeod Ganjissa kävin hotellin kokin, Bimsunin kotona yökylässä. Luulin, että hänen kotinsa oli lähellä, mutta matkalla kävikin ilmi, että se olikin neljänkymmenen kilometrin päässä, keskellä korpea. Ilta pimeni ja Enfieldin akku tyhjentyi valojen takia, taas. Onnistuin kuitenkin pitämään sen käynnissä ajamalla ykkösvaihteella hurjaa vauhtia. Kytkin veteli viimeisiään. Tie oli loppumatkasta huonohko. Se oli nyrkin kokoisia irtokiviä täynnä ja sen yli laski pieniä puroja ja yksi vähän isompikin, jossa kastuivat Bimsunin lahkeet.

Hänen kotinsa oli pienessä kylässä ja se oli varsin spartalainen. Huonekaluja ei ollut, paitsi yksi hetekka, jonka minä sain käyttööni. Lattia oli savea, sisäkattoa ei ollut ja ruoka tehtiin avotulella. Ikkunoissa ei ollut laseja vaan luukut. Vessaa ei ollut, tarpeet tehtiin läheiseen puroon. Bimsunin kolme lasta, hänen vaimonsa ja isoäiti sekä -isä asuivat kaikki tässä yhden huoneen asunnossa. Bimsun kertoi, että hän rakentaisi ehkä seuraavana vuonna uuden talon, jossa olisi kylpyhuonekin. Hän arvioi sen maksavan noin 50000 rupiaa (noin 7000 markkaa).

Palattuamme seuraavana päivänä mahatautini alkoi jälleen. Kävin tiibettiläisessä sairaalassa, jossa oli länsimaalainen naistohtori. Hänen määräyksensä mukaiset lääkkeet lopettivat tautini kertaheitolla. Lomani alkoi olla nyt lopussa ja minun piti palata Delhiin. Ajoin sinne yhdessä (!) päivässä, tarkemmin sanoen viidessätoista tunnissa. Mieletöntä vauhtia tietysti. Palautin pyöräni Mukeshille, joka alkoi valittamaan vaihdelaatikossa olevasta reiästä, eikä meinannut antaa pantiksi jättämääni lentolippua takaisin, ennen kuin olisin korvannut reiän, mutta huudettuani hänelle kymmenen minuuttia ja uhattuani poliisilla hän taipui ja palautti lipun. Tapasin Delhissä israelilaisen Allonin, sen McLeod Ganjista tutun ja vietin hänen kanssaan aikaa Diwalissa, Intian suurimmassa festivaalissa. Minua huijattiin Delhissä vielä kerran. Olin ihastunut Enfieldiin ja halusin sellaisen itselleni Suomeenkin. Annoin jo vajaan kolmensadan markan etumaksun pyörästä Madaan Motorsille moottoripyörätorilla, mutta vielä tähänkään päivään mennessä en ole saanut sähköpostia Mr. Madaanilta, eikä pyörästä ole kuulunut mitään, vaikka lähetin Madaanille useita karhuposteja. Madaan vaikutti suhteellisen luotettavalta. Hän jopa näytti kuitteja Suomeen myydyistä pyöristä. Viimeisenä päivänäni Intiassa tapasin lomani ensimmäiset kaksi suomalaista. Suuri oli tuo "jälleennäkemisen" riemu.

Lensin takaisin Suomeen lempiyhtiölläni Aeroflotilla ja menin ostamaan Helsingin metrotunnelista appelsiineja, Fazerin sinistä ja kokista. Minulle tuli huono omatunto. Katselin siisteissä kasoissa olevia puhtaita hedelmiä, suoria purkkirivistöjä, tavaran paljoutta ja vertasin sitä Intiaan. Herran jestas. Mikä ero. Mietin, miten Intiaa ja sen seitsemääsataa miljoonaa köyhää voisi auttaa.

Intia on valtava maa ja sillä on valtavat varat. Luulen, että Intia itse voisi parhaiten auttaa itseään. Kuulin Delhissä, että Intiassa on sosiaalihuolto, mutta kun köyhän pitäisi saada tuhat rupiaa, hän saa neljäsataa ja sosiaaliherra menee ja nauttii hyvän aterian kalliissa ravintolassa. Intialainen köyhä saa ehkä tuhat rupiaa eli vähän yli sata markkaa sosiaalihuollosta koko elämänsä aikana. Ensiksi viranomaisten pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa korruptio. Kunnon sosiaalihuolto olisi järjestettävä ja verotus uudelleen organisoitava. Luin, että Intia suunnittelee kuulentoa, joten rahasta siellä ei ainakaan ole puutetta. Mutta se tärkein asia: intialaisten pitäisi oppia rehellisyyden merkitys. Intialaiset huijaavat liiketoiminnaltaan pohjan pois. Kuka viitsii ostaa intialaiselta mitään, jos tietää, että todennäköisesti häntä huijataan? Yksi hyvä asia Intiassa kuitenkin on. Heillä on demokratia ja siis mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa. Ja kasvattihan Intia Mahatma Gandhin kaltaisen ihmisen, joten toivo ei ole aivan mennyttä.

Marko Mikkonen

Pääsivu

Tietoa

Kerho

Tapahtumat

Arkisto

Kuvat

Tarinat

Ilmoitukset